Kesä, kesä, kesä

Ihanaa, kesä! 

Lähiopetus oli ihanaa. Oli mahtavaa päästä vielä ennen kesälaitumia näkemään nuoret ja auttamaan heitä viimeisissä koulutöissä. Ysiluokkalaisilla oli jo ajatukset tulevassa kesässä, niin epävarmalta kuin se monellakin tavalla tuntuu. Osalla oli kesätöitäkin tiedossa, osalla mopokortti juuri saatuna. Elämä edessä! 

Heistä on hyvä ammentaa elämän voimaa ja ikuista nuoruutta. 

Mutta on se lomakin ihanaa. Etenkin tämän kevään jälkeen. Yleensä toukokuun loppu on itselle raskain jakso töissä. Sata asiaa työlistalla ja kiire on kova. Ja jännistys oppilaiden viimeisistä näytöistä on käsinkosketeltavaa. 

Olen aina aloittanut loman raivaamalla jotain. Aikaisemmin se oli aina määräaikaisesta pestistäni kotiin kantamani tavarani ja monisteeni. Sittemmin se on ollut toukokuun siivousten tekeminen ja vielä myöhemmin konmaritus. Kaksi viimeistä kesää on mennyt stressatessa kuolinpesää ja siihen liittyviä asioita. Oli jännä huomata, miten ei pystynyt omassa kodissaankaan aloittamaan raivaustyötä, kun koko ajan murehti toisen omakotitalon tyhjäystä. 

Nyt on kuolinpesä tyhjätty. Kevät oli erilainen, eikä nyt ole samanlaista tarvetta raivaukselle. Lapsi innostui lelujen läpikäymiseen ja yläkerran aulan siivosin etätyöpistettä tehdessäni. Toki "catch it all" kaappi eteisessä on aina listalla, mutta se on pientä. 

Miten loma alkaa, jos ei ole mitään lomanalkurutiineja? Onneksi mies osti minulle äitienpäivälahjaksi lahjakortin kauneushoitolaan, ja olen tälle viikolle varannut itselleni jos jonkinlaisia hoitoja. Josko niillä pääsisi rentoutumisen makuun. 

Ehkäpä pääsen vielä listan makuun ja keksin raivattavaa. Loistavaa liikuntaakin se on. Ja parasta terapiaa. 

Vie mennessäs, tuo tullessas

Ja tee ollessas.

Kun perheessä on kolme lasta ja koira, ja mies tekee töitä, jossa palavereja on aamu seitsemän ja ilta yhdeksän välillä, on rutiinit oltava kunnossa.
Nyt koronan aikaan on ollut rauhallista ja sen myötä tietynasteinen kaaos on päässyt hiipimään arkeen. Koulujen alettua on taas aika miettiä arjen sujuvuutta.
Aikaisemmassa postissani jo pohdinkin arjen rutiineja ja tehtävälistoja. Nyt pohdin enemmän niitä käytännön toimia.

Olen perustaltani hyvin laiska ja mukavuudenhaluinen. Terapeuttini (jep, minullakin on sellainen) pyöritteli hieman silmiään, kun kerroin, että laiskuuteni vuoksi minulla on vessanpesuvälineet jokaisessa vessassamme. Helposti käden ulottuvilla. Terapeutti ihmetteli järjestelyäni kovasti, ja etenkin sitä, miksi liitin laiskuuden tähän. Kerroin asuvani kolmikerroksisessa talossa. Jos minun täytyisi hakea siivousvälineet joka kerta erikseen vessaa siivotakseni, ne siivottaisiin huomattavasti harvemmin. Nyt, kun välineet ovat aina vessassa valmiina, voin siivota sen hetken mielijohteesta. Edelleen sain hieman erikoisen katseen, mutta vastaukseni taisi olla riittävän looginen. Jonkinlaisen merkinnän hän saattoi papereihinsa laittaa..

Suunnitelmani perustuu siihen, että aivomme on helposti huijattavissa. Kun annamme itsellemme mahdollisuuden vahingossa aloittaa hommat (ei etukäteissuunnittelua, ei tavaroiden hakua), on homma valmis (tai ainakin hyvässä vauhdissa) kun tekemistä vastustavat ajatukset ehtivät tietoisuuteen asti.
Tällä samalla logiikalla rosterinen liesituuletin huuvani on aina kiiltävä. Lupasin itselleni taloon muuttaessa, että aina kun minulla on rätti kädessä ja huuva tulee mieleen, pyyhin sen. Pyyhkiminen tapahtuu riippumatta siitä, milloin olen sen edellisen kerran pyyhkinyt.

Kun tekemisen aloittamisen kynnys on näin minimoitu, on rutiinin muodostaminen helpompaa. Sama pätee liikuntaan. Kun töistä tullessaan vaihtaa päälleen liikuntavaatteet, voi pyrähtää lenkille hetken mielijohteesta.

Meillä kertyy portaikkoon usein tavaroita. Tyhjä pyykkikori on alakertaan menevien portaiden edessä, viikattuja pyykkejä sisältävä kori on yläkertaan menevien portaiden edessä. Lapsi yksi päivä moitti kovaan ääneen, että kamalaa kun tuo kori on tuossa kulkuväylällä. On kuulemma tosi vaarallista kiertää se. No, sehän se pointti onkin, sitä ei voi ohittaa huomaamatta sitä ja samalla kun siitä menee ohi, sen voi poimia siitä mukaansa ja viedä ne puhtaat pyykit yläkertaan.

Lapset nauravat minulle aika usein. Yleisin naurun aihe on se, että istahdan sohvalle ja laitan tv:n päälle. En oikeastaan koskaan vain istu siinä. Yleensä minulla on edessä yksi tai useampi puhtaan pyykin kori ja viikaan samalla pyykkiä. Telkkarissa pyörii lähes aina Remppa vai Muutto Vancouver. Senkin lapset tietävät. He rakastavat rutiinejani.

Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas ei ole tiukkapipoista suorittamista. Se on arjen kynnysten madaltamista ja rutiinien automatisoimista. Kun arjen rutiinit saa automatisoitua, jää enemmän aikaa muulle elämälle.

Uusi normaali

Uusi normaali - mikä termi. Jos mikään muu kuin muutos ei ole pysyvää, on tuo sanapari hyvin erikoinen.
Koska ministeriö antoi hyvin hövelit kädet koulujen avaamisen ohjeistukseen, on eri kouluilla hyvin erilaiset ohjeistukset ja toteutustavat koulutyön toteuttamiseen näissä poikkeusoloissa. Toisaalta on todella hyvä, että jokaisen koulun kohdalla voidaan miettiä juuri siihen kouluun sopivat toimintamallit, toisaalta on hämmentävää huomata kuinka täydellisen eri tavalla eri kouluissa toimitaan.
Itselläni on kolme koululaista kahdessa eri koulussa (kaksi alakoulussa ja yksi yläkoulussa) ja itse työskentelen samassa kunnassa toisessa yläkoulussa. Kaikissa on erilaisia ratkaisuja käytössään.

Oma työni otti askeleen taaksepäin kehityksessä, mutta tähän hetkeen se sopii parhaiten. Teen klinikkatyötä niiden oppilaiden kanssa, joilla on eniten hommia rästissä. Käytännön arjessa se tarkoittaa sitä, että oppitunnilla on yhtä monta oppiainetta kuin on oppilasta. Aikaisemmassa työnkuvassa olen parhaimmillaan hoitanut seitsemään oppiainetta ja yhtätoista oppituntia yhtä aikaa. Siinä saa olla aikamoinen houdini. Nyt on onneksi rauhallisempaa.

Hyvin hektinen ja nopeasti vaihtuva työ vaatii suunnitelmallisuutta ja kykyä vaihtaa fokusta asiasta toiseen. Se vaatii myös kykyä hahmottaa nopeasti kokonaisuuksia ja havaita tunnetilanmuutoksia toisessa. Kognitiivisesti raskasta. Opettajana paras apu on oppisisältöjen hallinta ja kyky hahmottaa asioita monella eri tavalla. Uteliaisuus ja halu hahmottaa toisen tapaa ajatella ovat myös erittäin tärkeitä taitoja. Ydintaito on kuitenkin kohdata jokainen oppilas ja saada hänelle kokemus kohdatuksi ja kuulluksi tulemisesta.

Ensimmäiset kaksi päivää lähiopetuksessa menivät hujauksessa. Ihanaa oli. Tietty joutui miettimään tarkemmin, että mihinkäs aikaan sitä pitääkään herätä, että ehtii ajoissa. Milloinkas niillä lapsilla alkoikaan? Pitäisiköhän nekin herättää? Onko evästarvikkeita itselle? Kuinkas pitkä ajomatka sinne töihin olikaan? Missäs mun työlaukku on? Onkohan avaimet ja henkilökortti vielä siellä..? Olo kuin elokuussa loman jälkeen. Paitsi että nyt ei oltu yhtään lomailtu.. Hugo-koira oli ihmeissään aamun tohinasta.

Uutta muutosta jälleen

Nyt kun arjen juuri ja juuri sai pyörimään etätöiden ja etäkoulun suhteen, on taas aika muuttaa sitä. 

No, niinhän sitä sanotaan, että ainut pysyvä asia elämässä on muutos. Sitä on ollut tänä keväänä tarjolla, poikkeusoloja kun eletään. 

Koulujen avautuminen aiheuttaa itselläni monenlaisia ajatuksia. Yhtenä hetkenä hypin siitä ilosta, että pääsee taas työpaikan rauhaan. Toisena hetkenä tunnen ahdistusta siitä, että aamut tulee taas olemaan kaaosta ja unta tulee liian vähän. Näiden kahden ääripään lisäksi kaikki harmaan värit loistaa tässä välissä. 

Lapset suhtautuivat koulujen avautumiseen lähinnä negatiivisesti. Haittaahan tämä päivän peliaikaa... He kuitenkin keskittyvät tähän hetkeen ja ottavat arjen vastaan sellaisena kuin se on. 

Muutos itsessään on minulle normaalia. Elämässä on aina ollut jotain meneillään perusarjen ulkopuolella. On se sitten ollut opintoja, uusi perheenjäsen, uusi työpaikka, omaisen kuolema. Toisaalta sitähän arki on. Ainakin lapsiperheessä ruuhkavuosien keskellä. Juuri kun saat suunniteltua uuden arkirytmin, tulee jotain, joka muuttaa sen taas. Lasten kanssa riittää, että heille tulee hitusen ikää ja sen myötä uusia taitoja lisää. 

Suunnitelmallisuus on kuitenkin hyvästä. Itse tosin suhtaudun kaikkiin suunnitelmiin ajatuksella plan B. Suunnitelmani ovat toiminnan raameja ja suunnitteluvaiheessa pohdin jo monenlaisia mahdollisia tapahtumakulkuja. Välillä teen hyvinkin yksityiskohtaisia suunnitelmia, mutta jos olen pohtinut ne riittävän hyvin suunnitteluvaiheessa, voin koska vain muuttaa suunnitelmaa. Yllätykset ovat niitä, joista en pidä. Tosin kun mielikuvitus on riittävän monipuolinen, ei niitäkään helpolla tule. 

Nyt koulujen avautumiseen liittyen olen pohtinut uutta arkea ja sen rytmejä seuraavien toimien kautta:

1.) Iltarutiinit; iltapala, nukkumaanmenoaika, aamuksi mahdollisimman paljon asioita valmiiksi. 

2.) Oma liikunta; mitä, milloin, kuinka usein. Saanko ylläpidettyä tämän hetken liikuntapaljouden? 

3.) Ruokasuunnitelmat; omat lounaseväät, päivällisten suunnittelu etukäteen, kaupassa käynnit ja kauppalistat. 

4.) Lasten harrastukset ja niiden aikataulut. 

5.) Pyykkihuolto ja siivousrutiinit. 

Kuulostaapa tuollainen listaus tylsältä. Todellisuudessa noiden pohtiminen sunnuntaisin viikkotasolla ja iltaisin seuraavan päivän tsekkaus vapauttavat ihan valtavasti energiaa ja aikaa kaikkeen kivaan. Ja helpottaa parisuhdettakin.  

To do -listat ovat arkeni sydän. Miten ihana onkaan huomata, että on tehnyt jo paljon (vaikka ei olisikaan vielä tehnyt kaikkea). Jokainen valmiiksi merkattu tehtävä vie kuitenkin hommia eteenpäin. Bullet Journal -tyylinen kirjoitettu tehtävä- ja ajatuslista vapauttavat aivoenergiaa pois ulkoamuistettavista asioita. 

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja siitä huolimatta tiedän, että aamulla heräämme väsyneinä ja tulee kiire. Se ei kuitenkaan haittaa niin paljoa, kun tiedostan sen mahdollisuuden. 

Kotoilua ja etätöitä

Hidasta, nauti, rauhoitu. Nuku hyvin, syö ravinteikkaasti, liiku. Hengitä ja rentoudu.
Näinhän se mallimaailmassa menisi. Todellisuus on joskus satua ihmeellisempää. Pyykkivuoret, tiskivuorot, ruoanlaitto, läksyt (tai siis ne etätehtävät) ja etätyö täyttävät ison osan päivästä. Kiirettä on, se on vain erilaista. Nyt ei ole kiire minnekään, on kiire tässä. Tosin tässä olevan kiireen etu on se, että siinä on helpompi tehdä valintoja. Suurin osa paineista on oman mielen luomaa.

Rutiinit helpottavat pyykkinpesua ja astianpesukoneen täyttöä ja tyhjäystä sekä muuta siivousta. Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas. Ja hommat on huomaamatta tehty. Rutiinien tavoitteena on automatisoituminen, asioiden tapahtuminen ilman, että tarvitsee miettiä niitä.

Lasten etätehtävät ja omat etätyöt. Siinä vasta yhdistelmä.. Onneksi etäopetus sujuu ja lastenvtöissä on vähän enemän joustovaraa kuin mitä omassa työssä on. Omatoimisiakin he ovat, onneksi.
Omassa työssä on vain hyväksytävä se tosiasia, että enempään ei pysty. Tällä mennään. Kontakti oppilaisiin on ja pääasiassa he ovat kaikki jotain tehneet. Kukaan ei ole ollut tavoittamattomissa. Se on tärkeintä.

Sosiaalisessa mediassa kiertää hauskoja meemejä, kuten tiedämme. Yksi niistä osui ja upposi: "En tiennytkään, että elämäntapaani kutsutaan karanteeniksi." Toisaalta arkemme on muuttunut erittäin paljon, kun lasten harrastukset jäivä tauolle. Toisaalta ei yhtään. Nautimme kotonaolosta jo ennen sosiaalista eristäytymistäkin. Nyt sen toteuttamiseen ei tarvitse miettiä tekosyitä. Saa luvan kanssa vain olla.

Tokikaan olemalla oleminen ei ole minun juttuni. Mutta neulominen, siivoaminen, lukeminen ja liikkuminen ovat minun juttujani. Niihin en koe ulkoista painetta, joten niiden määrä ja laatu on vain minun päässäni.

Mielen luoma maailma on erikoinen. Sitä voi muokata, mutta ihan liian usein ajaudumme sen vangeiksi. Sosiaalisina eläiminä etsimme sosiaalisia vihjeitä siitä, miten kuulua joukkoon ja koska ryhmän ulkopuolelle jääminen on evolutiivisesti merkinnyt kuolemaa, tarkkailemme yliherkistyneinä merkkejä mahdollisesta hylkäämisestä. Tämä yliherkistyminen on usein ajattelun harha. Olemme niin keskittyneitä siihen, että emme huomaa niitä hyväksyviä eleitä.
Onneksi ajatuksiaan voi muuttaa. Kokeile vaikka. Helpoin on lähteä miettimään autoillessa, että onko liikenteessä keltaisia autoja. Tavallisena päivänä sitä todennäköisesti sanoisi, että ei ole nähnyt yhtään keltaista autoa. Sellaisena päivänä kun päättää tehostetusti tutkailla, kuinka monta keltaista autoa näkee, tuntuu niitä olevan liikenteessä todella paljon. Sen, mihin kiinnitämme huomiomme, yleisyys . kasvaa.
Huomion kohdettaan voi siis muuttaa, ja kun tarpeeksi kauan tekee sitä tietoisesti siitä tulee rutiini ja "uusi normaali". Harmiksi sosiaalisten vihjeiden nostaminen huomion keskelle ei ole ihan yhtä helppoa kuin keltaisten autojen bongaus. Positiivisten sosiaalisten vihjeiden bongaus vaatii luottamusta. Luottamusta muihin ihmisiin ja luottamusta siihen, että on hyväksymisen arvoinen.

Muutos on kuitenkin mahdollista. Se vain vaatii uskallusta. Ja itsemyötätuntoa. Ei mikään helppo työmaa, mutta kuulemma sen arvoinen. Olkaamme siis itsellemme yhtä myötätuntoisia kuin olemme parhaalle ystävällemme.

Elämän ihmettelyä

Hurja, miten aika on mennytkään nopeasti eteenpäin. Toisaalta lohduttavaa, että aika etenee, aina. Tunteet sokaisevat vauhdin, mutta taaksepäin katsoessa se on aina mennyt nopeasti. 

Kuusi vuotta viimeisestä tekstistä. Kuusi elämän täyteistä vuotta. Vuosiin on mahtunut niin syntymää kuin kuolemaakin. Ihania kohtaamisia, ja raastavia ahdistuksia. Ruuhkavuodet toisiaankin. Ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä, vaikka ikäviäkin asioita on tapahtunut.

Tunteita on eletty laidasta laitaan. Tärkeimpänä muistona on kuitenkin, että elämä kantaa. Kun tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja mieli on mustaakin mustempi, on aina toivoa. Tulevaisuus ei aina ole sitä, mitä suunnittelimme. Valo ei aina löydy sieltä, mistä etsimme. Ratkaisu ei ole aina se, minkä kuvittelimme ja näennäisen rationaalisesti päättelimme. Ratkaisu ei ole aina iso elämän käänne, vaan ennemmin pieniä arjen asioita. Pieniä päätöksiä, joista muotoutuu uusi suunta, joskus ihan huomaamatta. 

Elämällä on oma polkunsa. Joskus se käy sivuraiteilla, joskus mietitään uusia polkuja. Joskus on tarjolla risteyksiä. Aina on kuitenkin suunta, ja aina suunnan voi muuttaa. Helppoa se ei ole, mutta mahdollista kuitenkin. Joskus vaaditaan ystävä vierelle näyttämään valon suuntaa, polku on kuitenkin itse kuljettava. Onneksi ystävät ovat kuitekin rinnalla, tuomassa omaa valoaan. 

Arki on ihmisen parasta aikaa. Aamukahvi, lisääntyvä valo ja linnunlaulu koiran aamulenkillä. Lasten leikit, keskustelut ja iltasadut. Miehen antama halaus. Koiran rapsutus. Ihana viestittely oppilaan kanssa. Mukava keskustelu työkaverin kanssa. Näihin kun muistaisi pysähtyä riittävän usein. 

Melkein perillä

Harjoittelu oli uskomattoman hieno kokemus.

Harjoittelu osoittautui antoisammaksi kuin olin koskaan osannut edes kuvitella. Tilanteet, joita pääsin seuraamaan, ihanat oppilaat, jotka sain kohdata, toimintamallit, joita pääsin seuraamaan sivullisena antoivat minulle työkaluja tulevan työni kannalta enemmän kuin tiesin mahdolliseksikaan. Ohjaajani oli todellinen vuorovaikutuksen ammattilainen. Hänen mallinsa ja käymämme keskustelut antoivat minulle mahdollisuuden kehittää ammattitaitoani kokonaisvaltaisesti.

Opettajat ovat vuorovaikutuksen ammattilaisia. Koulutuksessa pohdimme opettaja-oppilas-suhdetta monelta eri kantilta. Sitä voidaan painottaa didaktiselta kantilta, pedagogiselta kantilta, voidaan keskittyä ryhmään tai pohtia yksilön kohtaamista. Se, mikä opinnoissa kuitenkin jää mielestäni vähemmälle huomiolle on aikuisten välinen vuorovaikutus. Tiedän kyllä erittäin hyvin, millainen vuorovaikutus ei toimi, mutta oikeita malleja pääsee näkemään vähemmän. Vaikka opettajan työn keskiössä onkin toiminta oppilaan kanssa, täytyy hänen olla vuorovaikutuksessa kaikkien oppilaan kannalta tärkeiden aikuisten kanssa. Aikuisten välinen vuorovaikutussuhde opettajan työssä tuntuu olevan suhteellisen uusi ilmiö eikä opettajien työajan perustuminen pidettyihin oppitunteihin tue vuorovaikutussuhteiden kehittymistä. Oppilaan etu kuitenkin vaatii, että aikuiset toimivat yhteistyössä mahdollistaen oppilaalle oppimisen.
Meillä kaikilla on oma menneisyytemme ja kokemuksemme vuorovaikutuksesta toisten ihmisten kanssa. Koulutuksen myötä on mahdollista ottaa ammatillinen rooli vuorovaikutuksessa. Toimivassa vuorovaikutussuhteessa on kuitenkin kohdattava toinen osapuoli ihmisenä ja osallistuttava siihen inhimillisellä tasolla. Ennakointi, harjoittelu ja työnohjaus tukevat opettajan mahdollisuuksia hyvään vuorovaikutukseen. Vaikka käyttäytymisen teoreettisen taustan hahmottaminen on tärkeää, on hyvien mallien harjoittelu kuitenkin välttämätöntä, jotta käytännöntyössä ei menettäisi hyviä tilanteita harjoitelun nimissä. Aikuisten välinen huono vuorovaikutus saattaa pahimmillaan estää oppilaalle kuuluvien tukitoimien käytännön toteutumisen. Uuden opetussuunnitelman myötä opettajan vuorovaikutustaidot ja oppilaan kohtaaminen korostuvat. Toivottavasti työnantajapuoli huomioi kasvaneet vaatimukset ja mahdollistaa taitojen kehittämisen koulutuksen ja työnohjauksen kautta.

Harjoittelu antoi voimaa myös omalle ammatti-identiteetille ja itsetunolle. Oman osaamisen hahmottaminen ja rakentavan palautteen saaminen auttavat kehittämään omaa ammatillisuutta ja antaa varmuutta kohdata työssä eteen tulevia tilanteita. Opettajan arjen perustyö on suhteellisen yksinäistä puurtamista oppilaista huolimatta. Samanaikaisopettajuuden myötä syntyy mahdollisuus pohtia työtään toisen aikuisen kanssa. Toiminna keskiössä on oltava oppilas ja hänen mahdollisuutensa oppimiseen. Jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi yksilönä ja tulla ohjatuksi parhaaseen mahdolliseen potentiaaliinsa. Tavoiteet on asetettava riittävän korkealle, mutta kuitenkin aina muistettava, että kaikki ympärillä olevat asiat vaikuttavat juuri sen hetkisiin mahdollisuuksiin. Meillä kaikilla on myös niitä heikompia päiviä. Tärkeää on kuitenkin olla määrittämättä oppilasta niiden huonojen päivien mukaan.

Edessä on enää yksi lähiopetuspäivä. Jokunen kirjallinen työ on vielä kesken, mutta mitään uutta ei enää ole tulossa. Tämä olisi tässä. Pelottaa. Jännittää. Ihastuttaa. Tämä vuosi on tuonut tullessaan paljon. Se on ollut raskas mutta antoisa. Pitkä mutta mennyt ohi uskomattoman nopeasti. Nöyryys on tie rohkeuteen. Rohkeus vaatii luottamusta. Luottamus on tie oppimiseen. Tie on ollut pitkä, mutta prosessi mahtava. Nyt on vain luotettava, että tulevaisuudessa pääsee käyttämään ammattitaitoaan merkityksellisesti.

Melkein perillä, mutta vasta alussa.