Kuuntelin viime viikolla Yle Puheelta ohjelmaa, jossa haastateltiin taiteen puolelta väitöskirjaansa tekevää taiteilijaa. Kaikki tunnistetiedot ohjelmasta, taiteilijasta, väitöskirjasta ym. meni täysin ohitse, mutta keskustelussa, tai lähinnä taiteilijan puheessa on paljon tärkeää asiaa. Taiteilijan väitöskirjan keskiössä oli yhdessä tehty työ. Kaksi taiteilijaa, yksi työ, ei ennakkosuunnittelua. Alku oli ollut vaikeaa, kanvaasille oli tullut monta senttiä maalia, kun oli halunnut tuhota toisen tekemän työn. Ihan vain siksi, että toinen oli tuhonnut oman, vaivalla maalaaman yksityiskohdan. Alun hankaluuden jälkeen oli ison telan käyttö vähentynyt, ja tyylit oppivat toisiltaan. "Mitä minä voi ammentaa toisen tyylistä." "Onko oma tyylini oikeasti oma luomukseni, vai olenko saanut ajatuksia toisilta. Miksi en tämän työn toiselta tekijältä?" Taiteilijan mukaan työn edetessä "oma" katosi, ja työstä tuli "kolmas henkilö", aidosti yhteinen työ. There´s no I in team. Sanovat amerikkalaiset. Tässä taitaa olla se yhteistyön ydin. Luoda jotain yhteistä. Itseään ei tarvitse unohtaa, mutta itsensä muuttumiselle on annettava tilaisuus. Työ ei voi olla vain oman näköinen, jos se on yhteinen. Jos yheisesti tehdystä työstä näkee jonkun jäsenen kädenjäljen selvästi, onko työ ollut aidosti yhteinen? Omastaan on annettava, omastaan on luovuttava, toinen on hyväksyttävä, toiselta on opittava. Täysin vastoin yksilökeskeistä kasvatusta ja yksilökeskeistä yhteiskuntaa, vai onko?
Harjoittelua
Tämä viikko on harjoiteltu. Joka päivä, koko (työ)päivän olen päässyt seuraamaan loistavaa erityisopettajaa. Saanut seurata toimintaa, saanut osallistua, saanut ihania vinkkejä, ihania ajatuksia, ihania malleja, kohdannut ihania oppilaita. Sanoinko jo, että ensimmäinen viikko oli ihana? Kolme viikkoa vielä edessä ja tiedän jo nyt olevani haikein mielin, kun viimeisenä päivänä lähden.
Viikon parhaana antina on ollut seurata yksilön kehitystä ryhmän jäseneksi. Yksilöllistä tukea, aikaa, aikuisen läsnäoloa, ryhmän jäseneksi kasvamista, yhdessä tekemistä.
Ensimmäistä kertaa koskaan, toimin alakoulun puolella. Mahdollisimman kaukana omalta mukavuusalueelta. Mutta tein sen taas..
Lukiossa: "Minusta ei ikinä tule opettajaa."
(Aineenopettajaksi opiskelujen) opetusharjoittelussa: "En tule ikinä opettamaan yläkoulussa."
Valmistuttuani: "Alakouluun minua ei saa ikinä!"
Onneksi suunnitelmat tehdään vain vaihtoehtojen kartoittamiseksi, ei sellaisenaan toteutettavaksi. Elämä heittää meitä ihmeellisiin tilanteisiin. Välillä ryvetään siellä ja syvällä, välillä ei ehdi edes maisemia ihailla, ja hyvin usein lopputulos on jotain paljon parempaa kuin olimme koskaan osanneet kuvitellakaan.
No, tässä kuitenkin suunnitelmia tämän kuun varalle....
