Kuusi vuotta viimeisestä tekstistä. Kuusi elämän täyteistä vuotta. Vuosiin on mahtunut niin syntymää kuin kuolemaakin. Ihania kohtaamisia, ja raastavia ahdistuksia. Ruuhkavuodet toisiaankin. Ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä, vaikka ikäviäkin asioita on tapahtunut.
Tunteita on eletty laidasta laitaan. Tärkeimpänä muistona on kuitenkin, että elämä kantaa. Kun tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja mieli on mustaakin mustempi, on aina toivoa. Tulevaisuus ei aina ole sitä, mitä suunnittelimme. Valo ei aina löydy sieltä, mistä etsimme. Ratkaisu ei ole aina se, minkä kuvittelimme ja näennäisen rationaalisesti päättelimme. Ratkaisu ei ole aina iso elämän käänne, vaan ennemmin pieniä arjen asioita. Pieniä päätöksiä, joista muotoutuu uusi suunta, joskus ihan huomaamatta.
Elämällä on oma polkunsa. Joskus se käy sivuraiteilla, joskus mietitään uusia polkuja. Joskus on tarjolla risteyksiä. Aina on kuitenkin suunta, ja aina suunnan voi muuttaa. Helppoa se ei ole, mutta mahdollista kuitenkin. Joskus vaaditaan ystävä vierelle näyttämään valon suuntaa, polku on kuitenkin itse kuljettava. Onneksi ystävät ovat kuitekin rinnalla, tuomassa omaa valoaan.
Arki on ihmisen parasta aikaa. Aamukahvi, lisääntyvä valo ja linnunlaulu koiran aamulenkillä. Lasten leikit, keskustelut ja iltasadut. Miehen antama halaus. Koiran rapsutus. Ihana viestittely oppilaan kanssa. Mukava keskustelu työkaverin kanssa. Näihin kun muistaisi pysähtyä riittävän usein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti