Tulevaisuuden ihmettelyä ja menneen mietiskelyä

Loppusuoralla.

Huomenna on viimeisen lähiviikon viimeinen luentopäivä. Maanantaina alkaa harjoittelu. Harjoittelujaksoon osuu pari luentopäivää ja sitten on vielä se viimeinen tapaaminen. Sitten ollaan valmiita.

Vuosi on ollut mielenkiintoinen ja antoisa. Olen nauttinut siitä valtavasti. Olen saanut vastauksia moneen mieltä askarruttavaan asiaan. Olen kuullut pohdintoja, joita en olisi itse edes tajunnut miettiä. Olen saanut seurata niin omaa kuin kanssaopiskelijoiden prosessia kohti erityisopettajuutta. Varsinaisesti valmis opettaja ei kai koskaan ole, sillä työn kohde on hyvin eläväinen ja muuttuvainen, mutta valmiudet hyvään kasvuun on annettu.

Minusta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa. Ei varsinkaan erityisopettajaa. Silti juuri nyt tunnen olevani juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Ensi syksy jännittää ihan mielettömästi, mutta innolla odotan sitä. Työnhakuprosessi on edessä. Minne hakisi? Missä on edes paikkoja avoinna? Mistä löytää paikkansa? Millaiseen työyhteisöön pääsee? Millaisia oppilaita kohtaa? Tekisi mieli jänistää.

Nyt on kuitenkin muodollinen pätevyys melkein taskussa. Muistan kun lukion ensimmäisellä luokalla katsoin abeja kuin he olisivat isoja ja aikuisia. Kun itse olin abi, ei olo ollut ollenkaan niin seesteinen ja varma, enkä tuntenut oloani ollenkaan niin vanhaksi kuin olin neljä vuotta aikaisemmin kohtaamani abit mieltänyt. Nyt on vähän sama tunne. Näillä eväilläkö on työhön tartuttava? Oma vajaavaisuus pelottaa. On lohdullista huomata, että en ole yksin ajatuksieni kanssa. Oman työuran aikana olen kuitekin kohdannut jo monenlaisia oppijoita ja ollut mukana selvittämässä monimutkaisiakin tapauksia. Yhdessä muiden kanssa niistäkin on selvitty ja lapsia on tuettu sillä parhaalla tietämyksellä, mitä on ollut. Omasta ammattitaidosta ja sen kehittymisestä huolehtiminen on ammatillisuuden ydinasioita. Oman vajaavaisuuden tiedostaminen antaa tilaa uuden oppimiselle ja herättää halun kehittyä.

Vanha kolleega kysyi jokin aika sitten, tunnenko itseni jo erityisopettajaksi, vai miellänkö itseni vielä ensisijaisesti aineenopettajaksi. Vaikka välillä mietin, miten voisin hyödyntää näitä opintoja aineenopettajana, olen sydämessäni aina ollut erityisopettaja. Minulla on ollut onni kohdata hyvin monenlaisia oppijoita työurani aikana. Olen aina saanut pohtia työtäni erilaisten oppijoiden kautta, yksilöt vahvasti huomioiden.

Olen onnellinen ja onnekas, että olen saanut tämän mahdollisuuden. Toivon voivani mahdollistaa monen oppimisen, löytää yhteisen kielen ja tukea matkalla kohti ihmeellistä tulevaisuutta. Oppimisen mahdollistaminen, strategioiden opettaminen ja innostaminen ovat tärkeitä tehtäviä ja minulla on kunnia olla omalta osaltani mukana tässä prosessissa. Toivon voivani päästä mukaan kannustavaan työyhteisöön aktiiviseksi jäseneksi. Kollegiaalinen tuki ja moniammatillinen yhteistyö ovat välttämättömiä lasten kokonaisvaltaisen tukemisen mahdollistamiseksi. Yhteistyötaidot ja kyky toimia ryhmän jäsenenä ovat tärkeitä taitoja nykypäivän opettajuudessa.

Maaliskuun saan kuitenkin olla vielä luvan kanssa keskeneräinen. Viimeinen harjoittelu.

Oppimisen iloa ja ajatusten ihmeellisyyttä

Kevään kursseilla on useammallakin vaatimuksena oppimispäiväkirja.

Viime hetken adrenaliinipiikistä nauttivana, näiden työstäminen on ollut haasteellista.
Ensimmäinen ongelma on ollut se, että kuinka paljon pitää olla jonkin tasoista refereraattia luennoista. Toinen on itsesensuuri. Useammankin ajatuksen kohdalla olen kirjoittamisen jälkeen pohtinut, että eihän noin nyt voi (ole soveliasta?) ajatella. No, ihan itse juuri näin ajattelit.. Ehkä se ajatusten kirjoittaminen todella tuo sitä omaa ajattelua todelliseksi. Asenteeni ovat juuri niin naiiveja kuin ajattelen, ei niin hienoja kuin sanon ääneen. Käytöstään ja puheitaan osaa muokata tilanteen vaatimaksi, välillä juuri sellaiseksi kuin ajattelee kuulijan haluavan kuulla. Mutta voiko itseään kehittää, jos ajattelee yhtä ja sanoo toista? Voiko kahta todellisuutta todella elää samanaikaisesti? Ovatko ajatukset todellisia, jos niitä ei sano ääneen?
Kun kirjoitan ajatukseni paperille, saan samalla motivaation muuttaa toimintaani haluamaani suuntaan. Kirjaamalla tavoitteen, motivoidun sen toteuttamiseen. Kun motivoidun tavoitteen saavuttamiseen, muokkaan ajatteluani ja käytöstäni ja saavutan sen. Tavoitteen, muutoksen.

Toisena aihealueena on ollut cp-vamma. Tehtävänämme oli tutustua jonkun cp-vammaisen ihmisen tarinaan hänen omasta elämästään ja kirjoittaa siitä vertaisarvioitavaksi pohdinta. Päädyin lukemaan kirjan Sisua ja elämänsävyjä. Motiivini tähän kirjaan oli se pyhä yksinkertaisuus, että kirjan tarinat löytyivät myös nettiversioina, joten voin lukea niitä helposti. Tarinat olivat koskettavia. Kuinka pienestä voikaan olla oma toimintakyky ja arjenhallinta. Kuinka suuri vaikuttaja opettaja onkaan ja kuinka suurta valtaa hän käyttääkään. Sisukkuus, läheisten tuki ja muiden halu mahdollistaa hyvä elämä toiselle oli koskettavaa luettavaa. Itse pohdinnan kirjoittaminen on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi. Ja se, että teksti menee vertaisarviointiin ei helpota itseä yhtään. Kuinka aitoja ajatuksia uskaltaa esittää? Saako pohtia naiviin idealistisesti vai pitäisikö keskittyä elämän realiteetteihin?
Minkälaisen maailman haluamme luoda ympärillemme? Useammassakin tarinassa henkilö ei ollut päässyt varsinaisiin palkkatöihin, vaikka oli kouluttautunut. Töitä ehkä oli, mutta oikeaa palkkaa siitä ei saanut. Taitoa ja tahtoa olisi, muiden asenteet estävät osallistumisen. Historian taakka on kova. Kuinka monta sukupolvea tarvitaan, että asenteet muuttuvat riittävästi? Onko aina oltava huippunsa tuottava ja pärjättävä itse? Eihän meistä kukaan oikeasti pärjää itse. Eikä kukaan ole aina huipputuottava. Miksi vanhempien on taisteltava lapselleen ihmisoikeudet?

Mikä on se muotti, mihin olisi mahduttava?

Kevätlukukausi alkoi

Kevät alkoi jälleen tohinalla. Sään puolesta saimme talven vasta alkuun, mutta orientaatio on keväässä. Kevään viidestä lähiviikosta kaksi on jo takana päin. Harjoittelupaikka on hommattu ja opiskelu on käynnissä. Innostus on korkealla ja nämä kaksi ensimmäistä viikkoa on saanut innolla imeä tietoa itseensä. On ihanaa nauttia oppimisesta!

Kevään kurssit nivoutuvat ihanasti toisiinsa. Toisaalta tulee käytännön tietoa, toisaalta teoriaa, johon kokemukset voi nivoa itselle suureksi ja käyttökelposeksi strategiavarastoksi. Työn kehittäminen vaatii teoriatietoa, pelkkä käytännön toimien listaus ei riitä. Toki on hyvä niitä kikkakolmosiakin saada, ei ole mielekästä, että jokaisen täytyy se pyörä itse keksiä, mutta keinojen taustalla olevan teorian ymmärtäminen auttaa syvällisesti käsittämään keinojen merkityksen ja jakamaan tätä tietoa oppilaan kanssa, jotta hänkin voi saada avaimia omaa tulevaisuuttaan varten.

Luulen ymmärtäneeni jotain syvällistä erityisopetuksesta tämän kahden viikon aikana. Sanatasolla olen tiennyt tämän jo kauan, mutta nyt koin valaistuksen. Tärkein tehtävämme opettajana on mahdollistaa oppiminen. Kun mahdollistamme sen heikoimman oppimimisen, vahvistamme jokaisen mahdollisuuksia oppia. Kun kykenemme näkemään lapsen käytöksen taakse, kun kykenemme sanoittamaan tunteita ja käytöstä, kun kykenemme ymmärtämään aivoitoiminnan perusteita, kun kykenemme empatiaan, kun kykenemme pysymään aikuisina, kun kykenemme pitämään tunneilmaston hyvänä, kun kykenemme arvioimaan omaa toimintaamme ja muuttamaan sitä, saamme aikaan ihmeitä. Mahdollistamme oppimisen. Mahdollistamme lapselle keinot hyvään elämänhallintaan, oman toiminnan ohjaukseen ja tunnetaitoihin. Jos teemme asiat kuten aina ennenkin, seuraa siitä sitä samaa kuin aina ennenkin. Jos oppilas ei sillä keinolla opi, ei se opi sillä jatkossakaan. Koska vain itseään ja omaa toimintaansa voi muuttaa, on siis muutettava omaa toimintaansa. Yhden muuttuminen pakottaa muutkin muuttumaan.

Isot saappaat täytettäväksi. Ehkä idealistista ajatusta. Toivo vaatii uskoa. Jos opettaja ei usko, miksi lapsi uskoisi?

Ammattilaisen erottaa epäpätevästä se, että hän ymmärtää, miksi tietyt toimenpiteet ovat järkeviä, mihin ne vaikuttavat ja kuinka ne toimivat, minkälaisia asioita näennäisesti epäloogisen käytöksen takana on ja miten varioida tukitoimia. Tämä vaatii perehtymistä erilaisiin tutkittuihin ilmiöihin. Sisäisen puheen kehittyminen, harjaannuttaminen, mallintaminen ja harjoitusten toisto on oleellista ymmärtää. Tunnetaitojen harjaannuttaminen kuuluvat jokaiselle. Tunnetaitoja ei ole ihmisellä automaattisesti, vaan ne on hänelle opetettava. Suurin osa oppii ne luontaisesti vuorovaikutuksessa lähihuoltajan kanssa. Osalle niitä on opetettava myöhemmin. Jokainen hyötyy niiden harjoittelusta.

Maailma ei ole koskaan valmis, eikä mitään valmista kaavaa ole olemassakaan. Keittokirjaa osaa jokainen lukea, mutta se ei vielä tee meistä michelin tähden arvoisia kokkeja. On ymmärrettävä jotain enemmän, laajemmin, syvällisemmin. On nähtävä yksityiskohtia, nyanssieroja, kyettävä kehittämään, uskallettava kokeilla, uskallettava muuttua, uskallettava kohdata.

Kahden ensimmäisen lähiviikon huoneentauluiksi sain kaksi hienoa ajatusta:

"Tärkeintä ei ole se, mitä opettaa, vaan se että mahdollistaa oppimisen."

ja Goethen ajatus:

" Jos kohtelet lasta sellaisena kuin hän on, alennat hänet. Jos kohtelet häntä sellaisena
kuin hänen tulisi olla, siunaat hänet.”

Levollisin ja innokkain mielin kevääseen.