Ensimmäinen ongelma on ollut se, että kuinka paljon pitää olla jonkin tasoista refereraattia luennoista. Toinen on itsesensuuri. Useammankin ajatuksen kohdalla olen kirjoittamisen jälkeen pohtinut, että eihän noin nyt voi (ole soveliasta?) ajatella. No, ihan itse juuri näin ajattelit.. Ehkä se ajatusten kirjoittaminen todella tuo sitä omaa ajattelua todelliseksi. Asenteeni ovat juuri niin naiiveja kuin ajattelen, ei niin hienoja kuin sanon ääneen. Käytöstään ja puheitaan osaa muokata tilanteen vaatimaksi, välillä juuri sellaiseksi kuin ajattelee kuulijan haluavan kuulla. Mutta voiko itseään kehittää, jos ajattelee yhtä ja sanoo toista? Voiko kahta todellisuutta todella elää samanaikaisesti? Ovatko ajatukset todellisia, jos niitä ei sano ääneen?
Kun kirjoitan ajatukseni paperille, saan samalla motivaation muuttaa toimintaani haluamaani suuntaan. Kirjaamalla tavoitteen, motivoidun sen toteuttamiseen. Kun motivoidun tavoitteen saavuttamiseen, muokkaan ajatteluani ja käytöstäni ja saavutan sen. Tavoitteen, muutoksen.
Toisena aihealueena on ollut cp-vamma. Tehtävänämme oli tutustua jonkun cp-vammaisen ihmisen tarinaan hänen omasta elämästään ja kirjoittaa siitä vertaisarvioitavaksi pohdinta. Päädyin lukemaan kirjan Sisua ja elämänsävyjä. Motiivini tähän kirjaan oli se pyhä yksinkertaisuus, että kirjan tarinat löytyivät myös nettiversioina, joten voin lukea niitä helposti. Tarinat olivat koskettavia. Kuinka pienestä voikaan olla oma toimintakyky ja arjenhallinta. Kuinka suuri vaikuttaja opettaja onkaan ja kuinka suurta valtaa hän käyttääkään. Sisukkuus, läheisten tuki ja muiden halu mahdollistaa hyvä elämä toiselle oli koskettavaa luettavaa. Itse pohdinnan kirjoittaminen on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi. Ja se, että teksti menee vertaisarviointiin ei helpota itseä yhtään. Kuinka aitoja ajatuksia uskaltaa esittää? Saako pohtia naiviin idealistisesti vai pitäisikö keskittyä elämän realiteetteihin?
Minkälaisen maailman haluamme luoda ympärillemme? Useammassakin tarinassa henkilö ei ollut päässyt varsinaisiin palkkatöihin, vaikka oli kouluttautunut. Töitä ehkä oli, mutta oikeaa palkkaa siitä ei saanut. Taitoa ja tahtoa olisi, muiden asenteet estävät osallistumisen. Historian taakka on kova. Kuinka monta sukupolvea tarvitaan, että asenteet muuttuvat riittävästi? Onko aina oltava huippunsa tuottava ja pärjättävä itse? Eihän meistä kukaan oikeasti pärjää itse. Eikä kukaan ole aina huipputuottava. Miksi vanhempien on taisteltava lapselleen ihmisoikeudet?
Mikä on se muotti, mihin olisi mahduttava?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti