Kevätlukukausi alkoi

Kevät alkoi jälleen tohinalla. Sään puolesta saimme talven vasta alkuun, mutta orientaatio on keväässä. Kevään viidestä lähiviikosta kaksi on jo takana päin. Harjoittelupaikka on hommattu ja opiskelu on käynnissä. Innostus on korkealla ja nämä kaksi ensimmäistä viikkoa on saanut innolla imeä tietoa itseensä. On ihanaa nauttia oppimisesta!

Kevään kurssit nivoutuvat ihanasti toisiinsa. Toisaalta tulee käytännön tietoa, toisaalta teoriaa, johon kokemukset voi nivoa itselle suureksi ja käyttökelposeksi strategiavarastoksi. Työn kehittäminen vaatii teoriatietoa, pelkkä käytännön toimien listaus ei riitä. Toki on hyvä niitä kikkakolmosiakin saada, ei ole mielekästä, että jokaisen täytyy se pyörä itse keksiä, mutta keinojen taustalla olevan teorian ymmärtäminen auttaa syvällisesti käsittämään keinojen merkityksen ja jakamaan tätä tietoa oppilaan kanssa, jotta hänkin voi saada avaimia omaa tulevaisuuttaan varten.

Luulen ymmärtäneeni jotain syvällistä erityisopetuksesta tämän kahden viikon aikana. Sanatasolla olen tiennyt tämän jo kauan, mutta nyt koin valaistuksen. Tärkein tehtävämme opettajana on mahdollistaa oppiminen. Kun mahdollistamme sen heikoimman oppimimisen, vahvistamme jokaisen mahdollisuuksia oppia. Kun kykenemme näkemään lapsen käytöksen taakse, kun kykenemme sanoittamaan tunteita ja käytöstä, kun kykenemme ymmärtämään aivoitoiminnan perusteita, kun kykenemme empatiaan, kun kykenemme pysymään aikuisina, kun kykenemme pitämään tunneilmaston hyvänä, kun kykenemme arvioimaan omaa toimintaamme ja muuttamaan sitä, saamme aikaan ihmeitä. Mahdollistamme oppimisen. Mahdollistamme lapselle keinot hyvään elämänhallintaan, oman toiminnan ohjaukseen ja tunnetaitoihin. Jos teemme asiat kuten aina ennenkin, seuraa siitä sitä samaa kuin aina ennenkin. Jos oppilas ei sillä keinolla opi, ei se opi sillä jatkossakaan. Koska vain itseään ja omaa toimintaansa voi muuttaa, on siis muutettava omaa toimintaansa. Yhden muuttuminen pakottaa muutkin muuttumaan.

Isot saappaat täytettäväksi. Ehkä idealistista ajatusta. Toivo vaatii uskoa. Jos opettaja ei usko, miksi lapsi uskoisi?

Ammattilaisen erottaa epäpätevästä se, että hän ymmärtää, miksi tietyt toimenpiteet ovat järkeviä, mihin ne vaikuttavat ja kuinka ne toimivat, minkälaisia asioita näennäisesti epäloogisen käytöksen takana on ja miten varioida tukitoimia. Tämä vaatii perehtymistä erilaisiin tutkittuihin ilmiöihin. Sisäisen puheen kehittyminen, harjaannuttaminen, mallintaminen ja harjoitusten toisto on oleellista ymmärtää. Tunnetaitojen harjaannuttaminen kuuluvat jokaiselle. Tunnetaitoja ei ole ihmisellä automaattisesti, vaan ne on hänelle opetettava. Suurin osa oppii ne luontaisesti vuorovaikutuksessa lähihuoltajan kanssa. Osalle niitä on opetettava myöhemmin. Jokainen hyötyy niiden harjoittelusta.

Maailma ei ole koskaan valmis, eikä mitään valmista kaavaa ole olemassakaan. Keittokirjaa osaa jokainen lukea, mutta se ei vielä tee meistä michelin tähden arvoisia kokkeja. On ymmärrettävä jotain enemmän, laajemmin, syvällisemmin. On nähtävä yksityiskohtia, nyanssieroja, kyettävä kehittämään, uskallettava kokeilla, uskallettava muuttua, uskallettava kohdata.

Kahden ensimmäisen lähiviikon huoneentauluiksi sain kaksi hienoa ajatusta:

"Tärkeintä ei ole se, mitä opettaa, vaan se että mahdollistaa oppimisen."

ja Goethen ajatus:

" Jos kohtelet lasta sellaisena kuin hän on, alennat hänet. Jos kohtelet häntä sellaisena
kuin hänen tulisi olla, siunaat hänet.”

Levollisin ja innokkain mielin kevääseen.